Näyttelyt 2021: huhtikuu

Huhtikuun 2021 näyttelyt Kaarina-talossa ja Piikkiön kirjastossa

Muuntamossa nähdään Esa Alinin esinekoosteita ja –muunnelmia vuosilta 1969-2021. Turnajaistunnelmiin ja käsityöläisten arkipäivään päästään Paula Ehrmanin maalauksissa. Nämä näyttelyt ovat Kaarina-talossa. Piikkiön kirjastossa on Kaarinan Kuvaajien valokuvia teemalla Keltainen.

Esa Alin: Muuntamo, esinekoosteita ja –muunnelmia 1969-2021
1.–30.4.2021 | Kaarina-talo 1. krs

Muuntamo on muuntaa-verbin paikkajohdos. Muuntamossa muunnetaan jokin tai jotakin muodon, olotilan, laadun tms. puolesta enemmän tai vähemmän toisenlaiseksi. Näyttelytyöt ovatkin esinekoosteita ja -muunnelmia. 

Esa Alinia ovat aina kiinnostaneet muodonmuutokset ja merkitykset ja niiden muuttuminen; ilmi- ja piilofunktiot, viittaukset ja vihjaukset, symbolit, myytit, riitit, seremoniat, siirtymäriitit, idolit, arkkityypit, skeemat, semiotiikka. 

Folkloristiikassa ja kirjallisuustieteessä Alin on ollut innostunut strukturalismista, kuten esimerkiksi Vladimir Proppin juonirakenteista ja perushahmoista. Kirjallisuustieteen opinnäyte aikanaan käsitteli Neuvostoliiton Stalinin ajan henkilönpalvontarunoutta ja folkloristiikan opinnäyte naista metsästystaikuudessa. Niihin liittyvä pohdiskelu on vaikuttanut myös Alinin kuvataiteen tekemiseen. Alinin varhaiset työt olivat esittäviä, kantaaottavia ja provokatiivisia, niillä oli jonkinlainen yhteiskunnallinenkin sanoma ja Alinilla jonkinmoista yritystä vaikuttaa taiteellaan. Myöhempien töiden puolestaan ei ole tarkoitus esittää tai tarkoittaa mitään. Ne vain ovat olemassa. Moni taiteilija kertoo tutkivansa tai kommentoivansa jotain. Alin ei tutki, eikä kommentoi – hän tekee mitä mieleen tulee, merkityksiä sen kummemmin miettimättä.

”Teokseni ovat pelkkää epäilyttävää fiktiota. Mahdolliset näennäiset yhteydet todellisuuteen ovat vain katsojan arvaamattoman mielikuvituksen tuotetta. Saattaa toki olla, että ne ollessaan olemassa tuovat jotain katsojan mieleen, ehkä vihjaavat, ehkä kuiskaavat. Työni saattavat noin yleensä ottaen olla hämäriä tai epämääräisiä, jonkun mielestä ehkä turhanpäiväisiä. Siksi sopii, että teosten nimetkin ovat muunnelmia. Olen muunnellut myös varhaisempien teosteni nimet, jotta ne eivät ohjaisi teosten katsomista”, kertoo Alin ja jatkaa ”Nykyään minua ei lainkaan kiinnosta, ymmärtääkö joku teoksiani. Enhän luultavasti itsekään ymmärrä, enkä edes yritä. Enhän ymmärrä edes mitä taideteoksen ymmärtäminen tarkoittaa. Koska en ole ornitologi, en yritä ymmärtää lintujen lauluakaan, kun sitä kuuntelen. Linnut pyrkivät vaikuttamaan äänillään muihin lintuihin. Niiden äänillä on tarkoitus. Minun tekemiselläni ei sellaista tarkoitusta ole.”

Teoksiaan katsoessaan Alin miettii niiden muuttumista, vaikka tietääkin niiden olevan täysin samanlaisia kuin ennenkin. Hän miettii paljon myös omaa muuttumistaan, sillä vain muutos on pysyvää, pysyväisyys on harhaa. Elämä ja todellisuus muuttavat ihmisen tietoisuutta ja vaikuttavat siihen, miten hän taideteoksen näkee. Tulkitsemme todellisuutta historian kautta, sillä tulevaisuutta ei vielä ole ja nykyhetki on vain silmänräpäys. Teos ei ole se objekti, joka asetetaan näytteille, vaan varsinainen teos sijaitsee jossain subjektin ja objektin välisellä suoralla, ja syntyy katsojan ja teoksen vuorovaikutussuhteessa. Tämä on helppo huomata, kun kuuntelee vuosikymmenten takaisen laulun, katsoo uudelleen elokuvan, lukee uudelleen kirjan. Taideteos on eri aikoina eri, samallekin ihmiselle. 

Theseuksen laiva on identiteetin ja muutoksen ongelmaan liittyvä korvausparadoksi. Theseuksen laiva lähtee satamasta, ja matkan aikana laivan kaikki osat vaihdetaan uusiin yksi kerrallaan. Onko satamaan palaava laiva Theseuksen laiva? Entä jos Theseuksen laivaa seuraa toinen laiva, joka kerää Theseuksen laivasta mereen heitetyt osat ja vaihtaa ne omien osiensa tilalle. Kumpi on aito Theseuksen laiva? Laivan identiteetti tietenkin katoaisi, jos laivanrakentaja ei osaisi koota laivaa oikein, vaan tekisi sen osista jotakin aivan muuta.

Jos irrotan ja paloittelen isoisäni pulttilukkoisesta haulikosta yksi kerrallaan piipun, lukkolaitteen osat, laukaisukoneiston, tähtäimet, tukin jne. – missä vaiheessa se lakkaa olemasta isoisäni haulikko?  Mitä on jäljellä isoisäni haulikosta, kun olen sen paloitellut ja koonnut uudelleen, muuntanut taideteokseksi? Tai kun liitän edesmenneen isäni lierihattuun verkkojohdon pistokkeineen, vieläkö se on isäni lierihattu?

Esa Alin on syntynyt Turussa 1950, muuttanut sieltä 70-luvulla, asunut pitkään maalla Kanta-Hämeessä ja päätynyt Kaarinaan. Hän on opettaja ja fil. maist., toiminut opetus- ja kulttuurialalla ja on nykyään eläkkeellä. Aktiivisimpana taiteilija-aikanaan 70-luvulla Turussa Alin oli Arte ry:n jäsen, osallistui näyttelyihin, sai apurahoja ja hänen teoksiaan hankittiin kokoelmiin.

Alinin elämässä on ollut jaksoja, jolloin hänellä on ollut syytä, halua ja mahdollisuus tehdä taidetta. Nuo jaksot ovat liittyneet elämän murrosvaiheisiin vuosikymmenten vaihteessa: 1970 – 1990 – 2010 ja 2020. Alin on ollut siinä onnellisessa asemassa, että palkkatyöllä on ollut yhteyksiä myös taiteisiin. Kuvataide onkin edustanut Alinille henkilökohtaisen vapauden aluetta, tarjonnut mäkisen ja mutkaisen polun arjesta toiseen todellisuuteen.

Suurimman osan vanhoista esinetöistään ja veistoksistaan Alin on vuosien varrella tuhonnut, lähinnä säilytysongelmien takia. Osasta on jäljellä valokuvia, joistakin myös alan teoksissa. Muutamista merkittävimpinä pitämistään teoksista, kuten Munaus-happeningistä (nykyään puhuttaisiin performanssista) Aurajoen rannalla 1973, on jäljellä paljonkin valokuvia. Sen sijaan happeningistä, jossa Alin kylvi juustonsiemeniä puutarhapalstalle, ei ole jäljellä edes valokuvia. 
 

Lue täällä tapauskuvaus teoksen Nautommu synnystä.